Ensimmäistä kertaa sitten pelattiin larppi. Pääsin siis vihdoinkin kokeilemaan juttua, joka monen mielestä on sitä roolipelaamista. Siis tätä:
Tosin me emme olleet kääpiöitä, menninkäisiä tai mitään vastaavia.
Eikä meillä itse asiassa ollut rooliasujakaan, mikä oli aika siistiä, koska pelasimme supersankaripeliä. Ajatus trikoihin ahtautumisesta olisi luultavasti ollut minulle se kynnyskysymys.
Mitä pelistä jäi käteen verrattuna pöytäroolipeleihin? Emme ehkä täysin ymmärtäneet pelin alkutilannetta (tarkoitus oli siis pelata supersankareita, jotka ovat epäonnistuneet kotimaailmansa pelastamisessa jotenkin. Nyt he ovat päätyneet maailmaan, jossa ei ole supersankareita, mutta muistikuvat entisestä elämästä ovat palaamassa). Me emme oikein käsittäneet, että olisimme tavallisten ihmisten elämää eläviä supersankareita. Aloitus oli siis aika hapuilevaa, kunnes pelaajien "yhteinen mieli" käänsi tilanteen niin, että olimme jonkinlaisessa kiirastulessa. Jumissa pelipaikassa, enemmän tai vähemmän epämääräisten muistojen ahdistamia. Emme tienneet mistä olimme tulleet ja miksi, mutta muistot jostain kamalasta epäonnistumisesta olivat palaamassa. Samoin kuin supervoimat.
Pidin pelin "näytelmällisyydestä" ja elämyksellisyydestä. Pelin parhaita hetkiä oli, kun hahmoni juonittelu paljastui muille pelaajille ja minä taas tajusin muiden tajunneen. Ja kun seisoin ison salin pöydän päässä ja katselin, kun muut yrittivät kiertää ympärilleni odottaen tilaisuutta hyökätä niin vainoharhainen tunnelma oli taattua.
Toisaalta fiktiivinen maailma rikkoutui siinä kohtaa, kun peli meni väkivaltaiseksi. Kun minut "heitettiin" portaita alas, niin homma meni vähän hihittelyksi puolin ja toisin. Toisaalta hihittelyä voi pitää myös defenssinä, kun aihe on itsessään liian ikävä/painostava, joten mieli puolustautuu hihittämällä. Tai sitten koko tilanteen näyttely vain oli hupaisaa.
Metakeskustelun puuttuminen oli osaltaan haastava lisä. Pöytäroolipelissä on aika tyypillistä, että etäännytämme itsemme hahmoistamme ja kysymme toisten palautetta muokataksemme hahmojemme toimintaa "Olisko siistiä jos tekisin näin...?", "Älä nyt ainakaan noin tee?", "Oletko varma?" Nyt sitä ei ollut. Tai olisi voinut olla ,meillä oli sovittuna "turvajärjestely", jonka avulla olisin voinut käydä metakeskustelua muiden pelaajien kanssa. En vain sitä osannut/muistanut käyttää, vaan se mitä tein oli sama mitä tein hahmona.
Kokemus oli kaiken kaikkiaan kuitenkin mielenkiintoinen.
Tosin me emme olleet kääpiöitä, menninkäisiä tai mitään vastaavia.
Eikä meillä itse asiassa ollut rooliasujakaan, mikä oli aika siistiä, koska pelasimme supersankaripeliä. Ajatus trikoihin ahtautumisesta olisi luultavasti ollut minulle se kynnyskysymys.
Mitä pelistä jäi käteen verrattuna pöytäroolipeleihin? Emme ehkä täysin ymmärtäneet pelin alkutilannetta (tarkoitus oli siis pelata supersankareita, jotka ovat epäonnistuneet kotimaailmansa pelastamisessa jotenkin. Nyt he ovat päätyneet maailmaan, jossa ei ole supersankareita, mutta muistikuvat entisestä elämästä ovat palaamassa). Me emme oikein käsittäneet, että olisimme tavallisten ihmisten elämää eläviä supersankareita. Aloitus oli siis aika hapuilevaa, kunnes pelaajien "yhteinen mieli" käänsi tilanteen niin, että olimme jonkinlaisessa kiirastulessa. Jumissa pelipaikassa, enemmän tai vähemmän epämääräisten muistojen ahdistamia. Emme tienneet mistä olimme tulleet ja miksi, mutta muistot jostain kamalasta epäonnistumisesta olivat palaamassa. Samoin kuin supervoimat.
Pidin pelin "näytelmällisyydestä" ja elämyksellisyydestä. Pelin parhaita hetkiä oli, kun hahmoni juonittelu paljastui muille pelaajille ja minä taas tajusin muiden tajunneen. Ja kun seisoin ison salin pöydän päässä ja katselin, kun muut yrittivät kiertää ympärilleni odottaen tilaisuutta hyökätä niin vainoharhainen tunnelma oli taattua.
Toisaalta fiktiivinen maailma rikkoutui siinä kohtaa, kun peli meni väkivaltaiseksi. Kun minut "heitettiin" portaita alas, niin homma meni vähän hihittelyksi puolin ja toisin. Toisaalta hihittelyä voi pitää myös defenssinä, kun aihe on itsessään liian ikävä/painostava, joten mieli puolustautuu hihittämällä. Tai sitten koko tilanteen näyttely vain oli hupaisaa.
Metakeskustelun puuttuminen oli osaltaan haastava lisä. Pöytäroolipelissä on aika tyypillistä, että etäännytämme itsemme hahmoistamme ja kysymme toisten palautetta muokataksemme hahmojemme toimintaa "Olisko siistiä jos tekisin näin...?", "Älä nyt ainakaan noin tee?", "Oletko varma?" Nyt sitä ei ollut. Tai olisi voinut olla ,meillä oli sovittuna "turvajärjestely", jonka avulla olisin voinut käydä metakeskustelua muiden pelaajien kanssa. En vain sitä osannut/muistanut käyttää, vaan se mitä tein oli sama mitä tein hahmona.
Kokemus oli kaiken kaikkiaan kuitenkin mielenkiintoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti