Lueskelen jonkin verran roolipelikirjallisuutta, erilaisia skenaarioita ym. Lisäksi olen välillä ollut pelipöydässä, jossa lähdetään vyöryttämään samaa luolastoa, jossa olen jo ollut. Lukemani perusteella olen ymmärtänyt, että hyvä ja kohtelias roolipelaaja ei tuo esille, että tietää jo nämä tämän paikan jutut ja juonet. Toisin sanoen hän ei pilaa toisten pelaajien iloa paljastamalla vitsin juonta etukäteen. Eli: jos pelaajana tiedän, että tuon oven takana piilee ikävä örkki, niin pelihahmoni ei sitä tiedä. En siis varustaudu taisteluun "ihan muuten vaan", kun kaverini lähestyvät ovea aukaistakseen sen. Enkä estä kavereita avaamasta ovea, jos pelimaailma itsessään ei anna mitään varoitusvihjettä siihen suuntaan, että älä avaa ovea. Mutta miten tehdä, jos pelinjohtajan käytös antaa ymmärtää, että nyt on jotain tekeillä...?
Pelasimme D&D:tä ja olimme jumissa luolastossa. Ulko-ovet olivat sulkeutuneet, minä olin jumissa yhdessä huoneessa, muut pelaajat olivat vapaita liikuskelemaan. Mätin rahaa säkkeihin ja heittelin niitä minut ja muut erottavan ansan yli. Joku meistä sai ajatuksen lähteä pinomaan rahaa ulko-ovelle (seinällä oli epämääräinen riipustus, joka vihjasi siihen suuntaan että aarteiden määrä oli tässä luolastossa tärkeää). Kaveri kiikutti rahat ovelle ja latoi ne sinne. Heitimme noppaa, että paljonko rahaa oli saatu säkkiin sullottua. Kysyimme, että tapahtuuko mitään. Ei, oli vastaus.
Mutta...Huomasin, että PJ kaivoi esiin kynän ja paperia. Hän tuhersi paperille jotain. Hän otti laskimen esiin. Tuhersi vähän lisää. Eli toisin sanoen: vaikka pelimaailmassa ei tapahtunutkaan mitään, niin jotain oli tapahtumassa. PJ:n käytös teki sen selväksi. Se olisi saattanut olla ikävää, mutta ainakin jotain oli tapahtumassa. Ikäväkin asia olisi tervetullut muutos ahdistavaan jumissa olemiseen.
Muut pelaajat eivät sitä ehkä huomanneet tai eivät välittäneet tai olivat vain parempia pelaajia kuin minä ja pelasivat hahmojaan, jotka eivät voineet tietää, että pelimaailman jumala oli valmistelemassa jotain. Minä taas olin kuin tulisilla hiilillä. Mieleni teki rikkoa pelimaailman fiktiota ja huutaa, että "Katsokaa! PJ tekee jotain! Nyt jatketaan, ollaan oikealla tiellä!" Varsinkin siinä vaiheessa, kun toverit kyllästyivät rahan mättämiseen ja lähtivät etsimään muita reittejä. En saanut itseäni pelaamaan niin, että olisin itsekin hahmona luovuttanut rahan keräämisen, vaan jatkoin säkkien täyttämistä ja sitten välillä painostin muut viemään rahat taas ulko-ovelle huhuilemalla että "Ystävät... Tulkaa hakemaan...!" kunnes joku tuli tympääntyneenä ne rahat hakemaan. Ja niin ne ovet sitten aukesivat, kun rahaa oli tarpeeksi ovien edessä. Riemua ja iloa!
Mutta pohdin sitä edelleen, että missä määrin D&D on myös senkaltaista haastepelaamista, jossa pelaaja yrittää lukea pelinjohtajaa rökittääkseen tämän. Ja toisaalta, missä määrin se voi olla sitä, koska viime kädessä pelinjohtaja voittaa aina, jos tosissaan vääntämään aletaan? Jos ei muuten, niin klassisella "Rock Falls, Everyone Dies"-kikalla.
Pelasimme D&D:tä ja olimme jumissa luolastossa. Ulko-ovet olivat sulkeutuneet, minä olin jumissa yhdessä huoneessa, muut pelaajat olivat vapaita liikuskelemaan. Mätin rahaa säkkeihin ja heittelin niitä minut ja muut erottavan ansan yli. Joku meistä sai ajatuksen lähteä pinomaan rahaa ulko-ovelle (seinällä oli epämääräinen riipustus, joka vihjasi siihen suuntaan että aarteiden määrä oli tässä luolastossa tärkeää). Kaveri kiikutti rahat ovelle ja latoi ne sinne. Heitimme noppaa, että paljonko rahaa oli saatu säkkiin sullottua. Kysyimme, että tapahtuuko mitään. Ei, oli vastaus.
Mutta...Huomasin, että PJ kaivoi esiin kynän ja paperia. Hän tuhersi paperille jotain. Hän otti laskimen esiin. Tuhersi vähän lisää. Eli toisin sanoen: vaikka pelimaailmassa ei tapahtunutkaan mitään, niin jotain oli tapahtumassa. PJ:n käytös teki sen selväksi. Se olisi saattanut olla ikävää, mutta ainakin jotain oli tapahtumassa. Ikäväkin asia olisi tervetullut muutos ahdistavaan jumissa olemiseen.
Muut pelaajat eivät sitä ehkä huomanneet tai eivät välittäneet tai olivat vain parempia pelaajia kuin minä ja pelasivat hahmojaan, jotka eivät voineet tietää, että pelimaailman jumala oli valmistelemassa jotain. Minä taas olin kuin tulisilla hiilillä. Mieleni teki rikkoa pelimaailman fiktiota ja huutaa, että "Katsokaa! PJ tekee jotain! Nyt jatketaan, ollaan oikealla tiellä!" Varsinkin siinä vaiheessa, kun toverit kyllästyivät rahan mättämiseen ja lähtivät etsimään muita reittejä. En saanut itseäni pelaamaan niin, että olisin itsekin hahmona luovuttanut rahan keräämisen, vaan jatkoin säkkien täyttämistä ja sitten välillä painostin muut viemään rahat taas ulko-ovelle huhuilemalla että "Ystävät... Tulkaa hakemaan...!" kunnes joku tuli tympääntyneenä ne rahat hakemaan. Ja niin ne ovet sitten aukesivat, kun rahaa oli tarpeeksi ovien edessä. Riemua ja iloa!
Mutta pohdin sitä edelleen, että missä määrin D&D on myös senkaltaista haastepelaamista, jossa pelaaja yrittää lukea pelinjohtajaa rökittääkseen tämän. Ja toisaalta, missä määrin se voi olla sitä, koska viime kädessä pelinjohtaja voittaa aina, jos tosissaan vääntämään aletaan? Jos ei muuten, niin klassisella "Rock Falls, Everyone Dies"-kikalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti