D&D: Poissaolevan hämmennys

En päässyt töiden takia pelaamaan, mikä oli kovin harmillista. D&D-kampanjamme on jännittävässä tilanteessa, sillä yhtä aikaa on päällä kaksi tilannetta. Yksi porukka on temppelin raunioilla ihmettelemässä että kukas hitto tänne on tällaisen barrikadin rakentanut (mukanaan outo seikkalijahyypiö, joka ihan varmaan meinaa ryövätä meidän kullan). Ja toinen porukka on kirkon raunioilla eräässä kammiossa ihmettelemässä että kukas hitto se tuolla ulkona nyt noin mölyää kun meidän pitäisi tää kulta rahdata kavereiden luo metsään. Jossa taas makaa vihreästä limasta oudon tartunnan saanut toverimme.

Luin juuri toisaalta, että vihreän lima tartunnan saanut toveri menehtyi tämän session aikana. Surullista. Hahmoni ehdotti, että saastunut käsi tulisi amputoida, mutta ei suostunut. Ja nyt hän kuoli. Oi voi. Palkkasoturit kuolivat myös. Mutta osa rikastui. En tiedä olenko rikastuneiden joukossa. Vai edelleen siellä hiton kammiossa peloissani.

Ujostuttaa

Olemme nyt pelanneet hyvän aikaa Vampire: The Masquarade peliä. Minuun on iskenyt ujous.

Pelaan hahmoa, jonka "pääteemana" on häpeä. Hän on vampyyri, oman pienen perhepiirinsä isä/johtaja (pelimaailmassa on jo synnynnäisiä vampyyreita, jollainen myös minun hahmoni Roy on). Royn ongelma on, että hän häpeää/vihaa vampyyriuttaan.

Itse mietin, että Royn häpeän taustalla on hänen ihmisvaimonsa kuolema. Vaimo kuoli Twilight-saagan oppien mukaisesti yrittäessään synnyttää vampyyrin lasta, itse asiassa kaksosia. Kaksoset ovat myös jonkinlaisia puolivampyyreita. Royn reaktio oli eristäytyä/eristää tyttärensä vampyyrisuvusta ja kieltää vampyyriuden olemassaolo. "Se on käyttäytymismalli, elämäntapavalinta", on usein Royn suusta kuultu iskulause.

Omassa mielessäni Roy on surusta sekaisin. Hän ei koskaan toipunut vaimonsa kuolemasta ja hän vihaa itseään ja luultavasti hän vihaa myös tyttäriään, tai ainakin sitä osaa näistä, joissa näkee itsensä. Sen sijaan vaimonsa muistoa Roy palvoo ja yrittää mustasukkaisesti muokata tyttäristään "hyviä", siis ihmisiä, joissa ei ole sitä pahaa, minkä he ovat perineet Roylta itseltään. Kaiken tämän Roy tuo esille murskaavalla hyökkäävyydellä ja vallankäytöllä.

Mielestäni ihan siisti fiktio-psykologia.

Mutta en saa tuotua sitä peliin. Olen ehkä jo niinkin ihastunut omaan luomukseeni, että sen peliin tuominen "väärällä tavalla" pelottaa. Hetken pitäisi olla täydellinen eikä sellaista hetkeä tietenkään tule.

Tai sitten kyse on pelosta. Roy vihaa tyttäriään, mutta pitää itseään sankarillisena, koska on hoivannut ja kasvattanut tyttärensä (kyllä, inspiraationa on Tywin Lannister). Mutta tämän ilmi tuominen ("Olisin oikeasti halunnut tappaa teidät, mutta en tehnyt sitä...") on sen verran raju hyökkäys kahden toisen pelaajan hahmoja vastaan, että ehkä pelkään heidänkin reaktioitaan. Siis pelaajien.

Kampanja alkaa kääntyä kohti loppusuoraansa, ehkä joudun hyväksymään sen, että jotkut "hienot jutut" elävät vain päässäni. Ehkä pelkään myös, että "hieno juttu" ei olekaan niin hieno muiden mielestä, vaan tyhmä, tylsä, suorastaan klisee. Ja muutkin ovat katsoneet Game of Thronesia.

D&D: mitä opin

Tänään opin D&D:tä pelatessani, että jos joskus löydän itseni oudosta ja salaperäisestä linnasta, jonka yhdellä esipihalla kasvaa paljon outoja kukkia ja keskellä on hämmentävän näköinen kivi, niin... ÄLÄ KOSKE NIIHIN KUKKIIN.

Koskin. Kuolin.

Noh, olen poistattanut viisaudenhampaani. Se selittäköön.

Jälkipuinti

Vampire: The Masquarade pyörähti tänään taas n. kahdeksatta kertaa peliporukalla. Edellisestä kerrasta oli kulunut melkein kolme viikkoa erilaisten työkiireiden vuoksi ja sen huomasi. Olin jotenkin jäässä, en keksinyt oikein sanottavaa tai tehtävää hahmonani. Pelimaailma oli kyllä pyörinyt mielessäni, olin pohtinut käänteitä, miten tuoda esiin hahmon surua ja ahdistusta vaimonsa kuolemasta nyt kun kampanja alkaa lähestyä loppuaan (meillä kampanjat ovat eläneet tämän verran). Mutta kun hetki koitti - ei mitään. Olin jäässä.

Muutenkin olin vähän "toisen asialla", keskittyminen rakoili ja tuntui että puheeni oli takeltelevaa, ajatus ei kulkenut. Työkiireet ja kevätväsymyskö painaa?

Kampanjasta olen pitänyt kovasti, mutta koska en ole kysynyt pelikavereideni lupaa käsitellä sitä sen tarkemmin, en voi oikeastaan omia jälkitunteitani enempää kertoa :) Samaa linjaa yritän muissakin merkinnöissäni noudattaa, puhun vain itsestäni. 

Lyhyt pelihistoriikki

Tiesin kyllä, että olen pelannut paljon heinäkuusta 2013 lähtien, mutta oli aika yllätys kun pelinjohtaja eilen kertoi,että itse asiassa minulle on kertynyt pelikertoja liki 100. Ja että olen pelannut 33 eri peliä. Väitin, että niitä olisi paljon vähemmän. Mutta uskottava se oli, kun ne yhdessä laskettiin. Kertapelejä oli paljon, mutta niin oli myös kampajoita:

1) Noitahovi
2) Inspectres
3) Myrskyn sankarit
4) Parhaaseen katseluaikaan
5) Death´s Door
6) Kätyrin osa
7) S/lay with Me
8) Paranoia
9) Here Be Dragons
10) Vampire: The Masquarade (käynnissä tällä hetkellä)
11) Dungeons & Dragons (käynnissä tällä hetkellä)

Siinä oli muistaakseni nyt kaikki kampanjat, loput 22 peliä ovat sitten ilmeisesti kertapelejä.

Ensimmäinen roolipeli-kampanjani

Muistojen tieltä:

Ensimmäinen roolipelikampajani, jota edelsi 2-3 kertapeliä, oli Noitahovi. Peliporukkani oli jo pelannut yhden kampanjan ilman minua ja olivat nyt halukkaita lähtemään "toiselle kierrokselle" joskin uusin hahmoin. Pelin teemasta minulle kerrottin suurin piirtein sama mitä pelin kotisivuillakin kerrotaan:

"Noitahovi on roolipeli vallan hankkimisesta ja sen säilyttämisen hinnasta. Sen näyttämönä toimii synkkä ja karu Pohjola, jossa vallankahvassa ovat noituudessa vahvat naiset."

Sain myös vinkin, että ehkä ei kannata tehdä mieshahmoa ;) Ellei sitten halua viettää koko peliä ottamalla määräyksiä toisilta. Pelissä kun sukupuoliroolit on käännetty toisin päin. Valtaa pitävätkin nyt naiset ja miehet hoitavat lapset, pitävät tuvan lämpöisenä ja sängyn kivana paikkana.

Hahmomme sijoittuivat kuvitteelliseen Ylisen kylään, jonnekin Pirkanmaan pohjoisosiin. Nykyinen Etelä-Suomi oli miehitetty (tai naisitettu). Valloittajana olivat nataareiksi kutsuttu soturikansa (vastasivat mongoleja), sodankäynnissä ylivoimaisia suuremman naisvoiman, taikuuden ja hevosten ansiosta. Pohjolan väki kun ei hevosia tuntenut. Lisäksi nataarit olivat tuoneet mukanaan oudon uskonnon, kristinuskon (pelimaailmassa Kristuskin oli nainen, mutta emme tainneet koskaan käsitellä, että mikä olisi Kristus-tittelin feminiinimuoto - kristushan tulee kreikan sanasta khristos, voideltu, joka on maskuliinimuoto. Kenties meidän pelissämme kristinuskon keskeisin hahmo olisi ollut Kristee tai jopa Krista). Ylisen kylä oli edelleen itsenäinen, lähinnä koska se oli tarpeeksi mitätön ja pohjoisessa. Mutta lähin suuri kylä, johon meillä oli yhteyksiä, Pirkkala, oli lujasti valloitettu.

Kylässäkään kaikki ei ollut hyvin. Ruoka oli loppu ja vanha matriarkka - kylän johtaja - oli löytynyt kuolleena. Hän oli ilmeisesti kuollut yrittäessään lepytellä jumalaansa. Vallan peri hänen nuori tyttärensä mihin mahtisukujen rouvat eivät olleet täysin tyytyväisiä.

Itse pelasin tavallista kyläntyttöstä, jolle valitsin nimen Lokka (koska Petri Lokka...) Lokka oli metsästäjä ja kampanjan aikana paljastui, että myös kapinallinen, orastava anarkisti-demokraatti, joka ei hyväksynyt sitä tapaa, jolla valta kylässä jakaantui ja päätöksiä tehtiin.

Kampanja loppui varsin jännittävään kohtaan: nuori matriarkka syöstiin vallasta, kun hänen kytköksensä kristinuskoon paljastuivat. Matriarkan yritykset pitää yllä suhteita nataareihin ja kyläläisiin herätti myös tyytymättömyyttä. Kuitenkaan mahtisuvutkaan eivät saaneet tahtoaan läpi: yhdestä suvun johtajasta tuli kyllä matriarkka, mutta kyläntyttösten painoarvo politiikassa oli kasvanut jo niin suureksi, että saadakseen tahtonsa läpi uusi matriarkka joutui tekemään tyttösille ennenkuulumattomia myönnytyksiä: ensisijaisesti siis valitsemaan itselleen eduskunnan "neuvoa-antavaksi ja valtaa rajoittavaksi"-elimeksi. Syrjäytetty matriarkka karkasi etelään ortodoksinunnien mukana ja hänen annettiin mennä, vaikka kylässä epäiltiinkin, että ex-matriarkka oli jonkinlaisen loitsun vallassa. Oltiin siis kuitenkin tilanteessa, jossa kylä totutteli uuden matriarkan alaisuuteen (jolla oli omat syynsä vihata nataareja) aikana, jolloin syrjäytetyn matriarkan johtama nataarihyökkäys alkoi näyttää vain ajankysymykseltä.

Tässä vaiheessa peliä oli takana jo se n. 9 kertaa ja joulu puski päälle, joten päädyimme ratkaisuun: antaa kampanjan jäädä odottamaan ylösnousemusta. Varsinkin, kun oli jo aika selvää, että ei meistä kukaan (ex-matriarkkaa lukuun ottamatta) tulisi selviämään edessä olevasta hyökkäyksestä.

Oma kokemus: koska Lokka oli ensimmäinen pidempiaikainen pelihahmoni, ei minulla ollut ajoittain aavistustakaan, että mihin olen tätä hahmoa viemässä. Lokka vain reagoi, mutta oli harvoin aktiivinen. Minulla ei ollut selkeää tarinankaarta mielessäni. En tiennyt, että mihin hahmo oli menossa ja mistä tulossa. Näin ollen hahmostakin tuli passiivis-aggressiivinen: hän ei tainnut ihan viimeistä pelikertaa lukuun ottamatta vastustaa äitiään kertaakaan). Siinä mielessä hahmoa oli ajoittain raivostuttavakin pelata, kun en kerta kaikkiaan tiennyt, että mihin tämä on menossa.

Parasta oli, kun hahmo sai päämäärän: nousta erästä johtohahmoa vastaan, koska tämän poika oli ehkä tehnyt rikoksen. Lisäksi erään pelikerran humala-sienihuuruinen sekoilu metsissä oli eeppistä (ja sittemmin myös toistunut pelitapahtuma kampanjoissamme).

Yleisesti ottaen itse kampanjansa: mammuttitauti näytti ensimmäisen kerran karvansa tässä kampanjanssa. Ajallisesti kaikki n. yhdeksän pelikerran n.3 tuntia kestäneet sessiot sijoittuivat n. 1-2 viikon ajalle Ylisen kylän historiassa. Keskustelut olivat pitkiä ja jokainen tunnelmoi hahmonsa kanssa, joten asioita tapahtui hitaasti (tai sitten yllättävän paljon lyhyessä ajassa). Tämän mammuttitaudin kanssa olemme sittemmin kamppailleet.

Kristillinen roolipeli

Pelasin ensimmäistä kertaa kristillistä roolipeliä. Ymmärtääkseni näitä kristillisiä roolipelejä on muitakin, jopa rippikouluopetukseen valmistettuja...?

Itse mietin, että Raamatun henkilön pelaaminen jossain määrin rajoittaa omaa luovuutta. Tai ainakin saattaa rajoittaa. Huomasin itse ainakin olevani jossain määrin sidottu "uskonnolliseen oikeaoppisuuteen". Voiko tämä kertomus päättyä muuten kuin hyvin? Voiko hahmostani, Jeesuksen opetuslapsesta, tulla ateisti?

En  pelännyt niinkään Raamatun/Jumalan loukkaamista (vaikka Jumalaan siis uskonkin), vaan toisten pelaajien. Olin yllättäen hyvin tietoinen siitä, että täällä on näitä muitakin. Ja koin, että liikumme hyvin aralla alueella, kun puhumme uskonnollisesta vakaumuksesta. Sillä alueella on helppo loukata, vaikka pelaajaporukkamme onkin hurjia tarinoita kertonut yhdessä.

En tiedä onko kristillisestä roolipelaamisesta opetuskeinoksi. Kestääkö pelinjohtaja/opettajan huumorintaju, jos pelaaja-riparilaiset päättävätkin tehdä Raamatun hurskaasta kertomuksesta sitcomia? Ja palveleeko se sitten enää tavoitettaan? Ja palveleeko se itse roolipelaamista, jos pelaajien luomisen vapautta rajoitetaan?

Ja sellainen jännä ilmiö, että itseä hävetti tietyt omaan Raamatuntuntemiseen liittyvät heikkoudet. Ammattini puolesta tein muutamia noloja mokia (Sakkeus/Matteus, "nii kuka sen Johanneksen veli oli?") Rajoittaako tämä pelko ettei tunne Raamattua riittävän hyvin pelaajien toimintaa?

D&D: "Kun homma ei etene - kurkkaanpa tämän oven taakse..."

D&D kampanja jatkuu. Retkue palasi tutkimaan samaa temppeliä, jossa käytiin viime pelikerrallakin. Oudot isot ötökät estivät kulun, joten yritin hiipiä ohi. Ötökkä oli "yllättäen" vihamielinen ja puri: mutta vaikka minulla oli kestävyyspisteitä vain kaksi, jäin silti henkiin. Joskus noppa suosii.

Tällä kertaa huomasi, että peli eteni varovaisesti. Mietittiin ja pohdittiin pitkään. Ja itsestäni huomasin, että en jaksa olla strategi. Kun hiivimme huoneeseen, jonka naapurihuoneessa oli aiemmin ollut "jotain suurta", kävin ensimmäisten joukossa työntämässä sinne pääni. Tiesin, että henkihän siinä voisi mennä helposti, mutta kun.... Olisipa ainakin äksöniä.

Eli pelasin tarkoituksellisesti huonolla strategialla ja varomattomasti. Uskoisin, että tuo piirre saattaa käydä muista "strategisemmin pelaavista" ärsyttäväksi, jos käyn vain härkkimässä nukkuvia karhuja ja painamassa outoja nappeja nähdäkseni, että mitä nyt tapahtuu...?