torstai 26. maaliskuuta 2015

D&D, osa II: Kuolema tekee hahmosta kivan

Muutama päivä sitten pelattiin D&D:n toinen pelikerta. Kun ensimmäisellä pelikerralla saatiin vain turpiin ja tusina kuollutta hahmoa ja kipeä liskonpurema, niin nyt oli onni myötäinen: luolasto ryövättiin, aarteita saatiin ja myytiin sotimassa olevan ruhtinaan voudille ja hiisiä surmattiin. Ja yllättäen kukaan ei kuollut. Eivät edes mukaan värvätyt sivuhahmot.

Outoa havaita, että hahmon, jonka persoonaan ei ole panostanut ja jonka odotettu elinkaari on vähän lyhyempi kuin keskiverron päiväkorennon, kohtaloon on alkanut suhtautua jo kiintymyksellä. Ja samoin toisten pelaajien hahmoihin. Kun yksi hahmoista putosi tajuttomana hiisien armoille oli minulle ja muille pelaajille itsestään selvyys, että toki me tämän hahmon pelastamme.

Luulen, että kiintymykseen vaikuttaa kuoleman arvaamattomuus. Pelimaailma on raaka ja oikukas: voit koska tahansa menettää hahmon tai kaverisi hauskan hahmon. Pitää siis ottaa niistä kaikki irti ja suojella niitä pahoja luonnonvoimia (eli noppia) vastaan.

Suhde on täysin eri kuin itselleni tutummassa tarinavetoisessa roolipelissä. Vaikka siinäkin kohtalo on arvaamaton (koska toiset pelaajat ja pelinjohtaja ja nopat) ja ikäviä, yllättäviä asioita voi tapahtua, viime kädessä on hyvin epätodennäköistä että hahmoni kuolisi yllättäen. Itse tarinankaari ei salli sitä. Hahmot eivät vain kuole äkillisesti ja yllättäen ennen kuin niiden tarina on valmis. Sitten kun hahmon tarinankaari on päättymässä, sitten hahmo voi kuolla, mutta se tapahtuu ikään kuin yhteisymmärryksessä pelaajien ja pelinjohtajan kanssa ja tarinoiden omaa lakia noudattaen.

D&D:n hahmoja ei suojele mikään tarinan laki. Voit laatia hahmon, jonka kotitilaa ilkeä vouti on vaatimassa itselleen verorästien vuoksi ja pelastaakseen perheensä mieron tielle joutumiselta hahmo liittyy seikkailijoiden joukkoon saadakseen osansa muinaisten hiisikuninkaiden aarteesta: ja joka sitten kuolee välittömästi kompastuessaan ansalankaan. Hahmon tarina jää kesken täysin sattumanvaraisesti ja epäoikeudenmukaisesti. Tarinan ei vain kuulu mennä niin. 

Ja juuri tämä kohtalon armoilla oleminen tekee sen, että siihen omaan hahmoonsa kiintyy erilailla kuin tarinapelin hahmoonsa.  Tarinapelin hahmo on mielenkiintoinen, eräänlainen tutkimuskohde. Millaiseksi tämän hahmon tarina muodostuu? Millaiseksi tämä hahmo muodostuu tarinan aikana? Onko tarina kuljettamassa hahmoa siihen suuntaan, että hän pelastaa sankarillisesti kotitilansa vai tuleeko hänestä ilkeitä vouteja vainoava lainsuojaton? Millaiseksi hahmon moraali muodostuu, jos hän epäonnistuu perheensä suojelussa?

Tarina suojelee, mutta se myös kahlitsee.

Ja luultavasti juuri tämän tarinan lain vuoksi (jonka olemassaoloa me alitajuisesti ainakin ennakoimme) joku George R.R. Martin onnistuu shokeeraamaan lukijoitaan tai television katsojia "Tulen ja jään laulussa" kerta toisensa jälkeen.

Kun "Valtaistuinpeli" alkaa me tutustumme Ned Starkiin, oikeamieliseen ja rehtiin mieheen, ilmiselvään sankariin. Me uskomme että tarinan lain mukaisesti seuraamme nyt tarinaa, jossa hyvät Starkin Nedin johdolla pelastavat valtakunnan pahoilta Lannistereilta.

Ja sitten Ned mestataan. Ja kirjassa vieläpä hyvin koruttomasti: luku ei edes lopu siihen kun Ned potkaisee tyhjää. Kertoja vain kuvailee lakonisesti, miten päättömän Nedin jalat nykivät tyhjää ja sitten tarina jatkuu hyvän tovin Arya Starkin vaiheiden kuvauksella.

Lukija miettii että "mitä helvettiä minä äsken oikein luin!?!" Koska tarinan laki sanoo, että tarinoissa ei käy noin.

Sitten kuvaan astuu Robb Stark. Hän nostaa kapinalipun ja Pohjoisen lordit huutavat hänet kuninkaakseen. Lukija huokaisee: hän tuntee tämän tarinan ja sen lait. Poika kostaa isänsä kuoleman. Ja sitten tulee Red Wedding: Robb ja kaikki hänen ystävänsä tapetaan. Ei missään kunniakkaassa traagisessa taistelussa, vaan heidät salamurhataan.

Ja lukija miettii: "mitä HELVETTIÄ minä äsken oikein luin!?" Koska Robb ei saavuta yhtään mitään mitä hänen olisi pitänyt tarinan lain mukaan saavuttaa. Hänen vihollisensa ovat vahvempia kuin ikinä, hänen ruumiinsa häväistään, Pohjoisen valtakunta murenee olemattomiin ja Robb a.k.a. Nuori susi tullaan muistamaan miehenä, joka voitti kaikki taistelunsa mutta hävisi sodan.

Tarina ei vain mene niin.

Ja esimerkkejä on muitakin, joissa Martin onnistuu yllättämään lukijansa ihan vain sillä, että hän tietoisesti rikkoo tarinanlakia. Tyrion ja Tywin Lannister eivät teekään sovintoa, vaikka Tyrion on ansiokkaasti pitänyt Lannisterin suvun puolta; Oberyn Martell ei pysty kostamaan sisarensa kuolemaa; Jaime Lannister, tuo nilkkien nilkki ensimmäisen kirjan perusteella, onkin Westerosin suurin väärinymmärretty sankari; itse Tywin kuolee ollessaan paskalla.

Martin on luultavasti pelannut roolipelejä.

Ensimmäinen luolastoseikkailu

Olen pelannut Dungeons&Dragonsia nyt kaksi kertaa. Yhden pelisession pituus on n. 3-5 tuntia. Tällä porukalla ei ole paljoa käytetty aikaan sellaiseen yleiseen ihmettelyyn, vaan peliin on käyty kiinni hetimiten kun kaikki ovat saaneet takamuksensa penkkiin. Ryhmään kuuluu hieman vaihtelevalla koostumuksella pelinjohtaja + neljästä viiteen pelaajaa.

Pelinjohtajalta vakoilin tiedon, että sääntöjärjestelmänä on Swords & Wizardry: Whitebox (joo, ei nimi oikeasti sano minulle mitään. Kunhan prassailen).

Pelin alkaessa tein heti ensimmäisen virheen: aloin laatia hahmolleni persoonaa. Tämä paljastui turhaksi työksi siinä vaiheessa, kun peli todenteolla alkoi ja pelaajahahmoja alkoi putoilla ympäriltä kuin kärpäsiä. Ensimmäisen pelisession päätyttyä pelaajahahmoja oli kuollut se puolisen tusinaa.

Toinen turhuus oli draamapelaamisvaistoni: lähdin hakemaan interaktiota muiden pelaajahahmojen ja sivuhahmojen kanssa. Olin aloittelemassa jälleen pitkiä keskusteluja, joissa tietoja olisi vaihdettu ja juttuja kerrottu. Persoonia se valoitti, mutta tässä pelityypissä se vei vain aikaa. Oikea ratkaisu olisi ollut: Suoraan vain seikkailua kohti!

Oma hahmoni pysyi hengissä yllättävän kauan, mutta joku hiisi senkin sitten lopulta muussasi. Hävisin aloiteheiton, joten PJ heitti sitten kahdella heitolla minut kuoliaaksi: ensin meni suojauksen läpi niin että kosahti ja seuraava heitto pudotti kestävyyspisteet nolliin. Sain seuraavaksi hahmokseni sitten yhden palkollisen, joka taisi sekin kuolla heti kättelyssä (en edes muista enää). Kun ainoa hengissä selvinnyt pelaajahahmo luikki takaisin kylään retkue saatiin uudelleen kokoon ja lähdimme lyömään päätämme taas Karjalan mäntyyn: ei se temppeli nyt vaan voi niin paha olla!

Aiemmin tylsiksi/typeriksi epäilemäni vaiheet, eli hahmon tekeminen noppia heittelemällä ja varustelistan laatiminen olivatkin itse asiassa hauskoja. Uskoisin sen johtuneen siitä, että kaikki pelasivat vähän "kieli poskessa"-mentaliteetilla. Olisihan sitä voinut nysvätä tuntitolkullakin pohtimalla hankkiako kirves vai keihäs. Ja todeta lopuksi että ei ole varaa kumpaankaan.

Hahmojen luominen nopilla oli simppeliä ja itse asiassa aika kivasti ratkaisi pelkoni siitä, että kun hahmot kuolevat tasaisesti, niin eivätkö ne sitten vain ole persoonattomia klooneja? Eivät ainakaan lähtökohtaisesti, sillä nopat arpovat sattumanlakien mukaisesti hahmon ominaisuudet. Ensimmäinen hahmoni oli noppien tuloksen vuoksi voimiltaan vahva, mutta viisaudeltaan pökkelö. Siis soturi. Toinen hahmo (joka yhä edelleen pyristelee tässä 900-luvulle sijoittuvassa pseudohistoriassa elävien kirjoissa) on taas viksu ja ketterä, mutta ihan onneton ripuliranne mitä voimiin tulee. Siis noita/velho.

Päällimmäinen mielikuva: ei tämä nyt mitään syvällistä draamaa ole tai tarinankerrontaa parhaimmillaan. Fiilis oli pikemminkin kuin Nintendo 8-bittistä pelatessa. Juoni on aika olematon, tehtävät ovat vaikeita ja selviytyminen perustuu yritykseen ja erehdykseen. Uusia yrityksiä ei tule, mutta kun aikasi tahkoat, niin opit lopulta mikä liike välttää ikävän kuoleman ja pääset eteenpäin!

Ja tästä huolimatta oli hauskaa/outoa huomata kiintyvänsä omaan tykinruokaansa. Siitä joskus toiste.

PS. En välttämättä hallitse alan/skenen kaikkea sanastoa, joten... Minkäs teet.

Dungeons&Dragons

 Kun olin penska, kaverillani oli HeroQuest-lautapeli. Luulin vuosien ajan, että juuri senkaltaiset lautapelit olivat roolipelaamista. HeroQuestia olisin halunnut pelatakin, mutta kaveri ei lämmennyt ajatuksella. Sain siis ainoastaan käpistellä laatikkoa ja lueskella sääntövihkosta.

Teini-ikäisenä oli toisella kaverilla Space Crusades-peli. Sitä peliä pelattiin pitkään ja antaumuksella, ja siitä syntyi aikoinaan myös eräänlaista fanfictionia. Sitäkin luulin roolipelaamiseksi.

Ensimmäinen oikea roolipelini oli n. kaksi vuotta sitten pelattu Pyöreän pöydän ritarit- muunnelma. Hahmoni nimi oli Peters. Ei mikään kovin kummoinen hahmo, ranskalainen rauhanturvaaja (nimen keksin Kyösti Pietiläisen kirjoista). Pelitarina ei luultavasti myöskään ollut mitään tajunnanräjäyttävää taidetta, mutta koukkuun tuli kuitenkin jäätyä (ja peliseura hyväksyi joukkoonsa). Sen jälkeen on tullut pelattua monenlaisia pelejä. Pidempinä kampanjoina ainakin seuraavia: Noitahovi, Inspectres, Parhaaseen katseluaikaan, Kätyrin osa, Paranoia, Vampire: The Masquarade.

Porukka, johon kuulun, oli aiemmin ehtinyt kokeilla myös Dungeos&Dragonsia  eli tuttavallisemmin D&D:tä. Itse en ollut mukana kun D&D oli kehissä, joten itseltä tämä klassikko on jäänyt pelaamatta kunnes sitten viime viikolla tähänkin peliin päästiin kiinni vähän uudella pelaajaporukalla. Olen nyt siinä hauskassa tilanteessa, että minulla vaikuttaisi olevan kaksi peliporukkaa. Toinen pelaa hahmokeskeistä draamaa ja nyt tämä toinen haastevetoista seikkailua.

Minulla oli jonkin verran ennakkoluuloja D&D:tä kohtaan. Foorumien keskustelut taistelu-, taito- ym. systeemeistä ja nopanheitoista eivät saaneet minua haltioitumaan, vaan hämmästymään. Ja kyllästymään. Voiko tuo olla hauskaa, kyseli ennakkoluuloinen pelaaja.

Kahden pelikerran jälkeen on todettava, että on se.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Esittely

Olen aika lailla uusi tulokas roolipelien maailmassa. Kuulin niistä juttuja alakoulussa, mutta en kiinnostunut. Tai ymmärtänyt. Uudelleen roolipelit ilmestyivät kartalle lukiossa. Tein siellä yhtenä opinnäytetyönä esseen roolipelaamisesta (en muista miten aiheen keksin). Haastattelin juttua varten roolipelaajaksi tunnustautunutta nuoren naisenalkua. Hänen kertomansa kiinnosti kovasti, mutta en koskaan saanut ujouttani kysyttyä häneltä, että olisiko pelipöydässä tilaa. Luin uteliaisuuttani yhden roolipelioppaan (muistaakseni joku Sormusten Herraan liittyvä kirja se oli). Mietin, että tuo olisi hauskaa.

Sitten unohdin koko jutun.

Nyt, yli 30-vuotiaana, muutin uudelle paikkakunnalle työn perässä. Tutustuin uusiin ihmisiin ja kas kummaa, nämä harrastivat roolipelaamista. Minut kutsuttiin mukaan ja sitten olenkin pelaillut aikalailla antaumuksella säännöllisesti tyypillisesti n. kerran viikossa.

Tähän blogiin ajattelin kirjailla joitain ajatuksia asian tiimoilta tällaisen myöhäisheränneen harrastajan silmin.