Muutama päivä sitten pelattiin D&D:n toinen pelikerta. Kun ensimmäisellä pelikerralla saatiin vain turpiin ja tusina kuollutta hahmoa ja kipeä liskonpurema, niin nyt oli onni myötäinen: luolasto ryövättiin, aarteita saatiin ja myytiin sotimassa olevan ruhtinaan voudille ja hiisiä surmattiin. Ja yllättäen kukaan ei kuollut. Eivät edes mukaan värvätyt sivuhahmot.
Outoa havaita, että hahmon, jonka persoonaan ei ole panostanut ja jonka odotettu elinkaari on vähän lyhyempi kuin keskiverron päiväkorennon, kohtaloon on alkanut suhtautua jo kiintymyksellä. Ja samoin toisten pelaajien hahmoihin. Kun yksi hahmoista putosi tajuttomana hiisien armoille oli minulle ja muille pelaajille itsestään selvyys, että toki me tämän hahmon pelastamme.
Luulen, että kiintymykseen vaikuttaa kuoleman arvaamattomuus. Pelimaailma on raaka ja oikukas: voit koska tahansa menettää hahmon tai kaverisi hauskan hahmon. Pitää siis ottaa niistä kaikki irti ja suojella niitä pahoja luonnonvoimia (eli noppia) vastaan.
Suhde on täysin eri kuin itselleni tutummassa tarinavetoisessa roolipelissä. Vaikka siinäkin kohtalo on arvaamaton (koska toiset pelaajat ja pelinjohtaja ja nopat) ja ikäviä, yllättäviä asioita voi tapahtua, viime kädessä on hyvin epätodennäköistä että hahmoni kuolisi yllättäen. Itse tarinankaari ei salli sitä. Hahmot eivät vain kuole äkillisesti ja yllättäen ennen kuin niiden tarina on valmis. Sitten kun hahmon tarinankaari on päättymässä, sitten hahmo voi kuolla, mutta se tapahtuu ikään kuin yhteisymmärryksessä pelaajien ja pelinjohtajan kanssa ja tarinoiden omaa lakia noudattaen.
D&D:n hahmoja ei suojele mikään tarinan laki. Voit laatia hahmon, jonka kotitilaa ilkeä vouti on vaatimassa itselleen verorästien vuoksi ja pelastaakseen perheensä mieron tielle joutumiselta hahmo liittyy seikkailijoiden joukkoon saadakseen osansa muinaisten hiisikuninkaiden aarteesta: ja joka sitten kuolee välittömästi kompastuessaan ansalankaan. Hahmon tarina jää kesken täysin sattumanvaraisesti ja epäoikeudenmukaisesti. Tarinan ei vain kuulu mennä niin.
Ja juuri tämä kohtalon armoilla oleminen tekee sen, että siihen omaan hahmoonsa kiintyy erilailla kuin tarinapelin hahmoonsa. Tarinapelin hahmo on mielenkiintoinen, eräänlainen tutkimuskohde. Millaiseksi tämän hahmon tarina muodostuu? Millaiseksi tämä hahmo muodostuu tarinan aikana? Onko tarina kuljettamassa hahmoa siihen suuntaan, että hän pelastaa sankarillisesti kotitilansa vai tuleeko hänestä ilkeitä vouteja vainoava lainsuojaton? Millaiseksi hahmon moraali muodostuu, jos hän epäonnistuu perheensä suojelussa?
Tarina suojelee, mutta se myös kahlitsee.
Ja luultavasti juuri tämän tarinan lain vuoksi (jonka olemassaoloa me alitajuisesti ainakin ennakoimme) joku George R.R. Martin onnistuu shokeeraamaan lukijoitaan tai television katsojia "Tulen ja jään laulussa" kerta toisensa jälkeen.
Kun "Valtaistuinpeli" alkaa me tutustumme Ned Starkiin, oikeamieliseen ja rehtiin mieheen, ilmiselvään sankariin. Me uskomme että tarinan lain mukaisesti seuraamme nyt tarinaa, jossa hyvät Starkin Nedin johdolla pelastavat valtakunnan pahoilta Lannistereilta.
Ja sitten Ned mestataan. Ja kirjassa vieläpä hyvin koruttomasti: luku ei edes lopu siihen kun Ned potkaisee tyhjää. Kertoja vain kuvailee lakonisesti, miten päättömän Nedin jalat nykivät tyhjää ja sitten tarina jatkuu hyvän tovin Arya Starkin vaiheiden kuvauksella.
Lukija miettii että "mitä helvettiä minä äsken oikein luin!?!" Koska tarinan laki sanoo, että tarinoissa ei käy noin.
Sitten kuvaan astuu Robb Stark. Hän nostaa kapinalipun ja Pohjoisen lordit huutavat hänet kuninkaakseen. Lukija huokaisee: hän tuntee tämän tarinan ja sen lait. Poika kostaa isänsä kuoleman. Ja sitten tulee Red Wedding: Robb ja kaikki hänen ystävänsä tapetaan. Ei missään kunniakkaassa traagisessa taistelussa, vaan heidät salamurhataan.
Ja lukija miettii: "mitä HELVETTIÄ minä äsken oikein luin!?" Koska Robb ei saavuta yhtään mitään mitä hänen olisi pitänyt tarinan lain mukaan saavuttaa. Hänen vihollisensa ovat vahvempia kuin ikinä, hänen ruumiinsa häväistään, Pohjoisen valtakunta murenee olemattomiin ja Robb a.k.a. Nuori susi tullaan muistamaan miehenä, joka voitti kaikki taistelunsa mutta hävisi sodan.
Tarina ei vain mene niin.
Ja esimerkkejä on muitakin, joissa Martin onnistuu yllättämään lukijansa ihan vain sillä, että hän tietoisesti rikkoo tarinanlakia. Tyrion ja Tywin Lannister eivät teekään sovintoa, vaikka Tyrion on ansiokkaasti pitänyt Lannisterin suvun puolta; Oberyn Martell ei pysty kostamaan sisarensa kuolemaa; Jaime Lannister, tuo nilkkien nilkki ensimmäisen kirjan perusteella, onkin Westerosin suurin väärinymmärretty sankari; itse Tywin kuolee ollessaan paskalla.
Martin on luultavasti pelannut roolipelejä.
Outoa havaita, että hahmon, jonka persoonaan ei ole panostanut ja jonka odotettu elinkaari on vähän lyhyempi kuin keskiverron päiväkorennon, kohtaloon on alkanut suhtautua jo kiintymyksellä. Ja samoin toisten pelaajien hahmoihin. Kun yksi hahmoista putosi tajuttomana hiisien armoille oli minulle ja muille pelaajille itsestään selvyys, että toki me tämän hahmon pelastamme.
Luulen, että kiintymykseen vaikuttaa kuoleman arvaamattomuus. Pelimaailma on raaka ja oikukas: voit koska tahansa menettää hahmon tai kaverisi hauskan hahmon. Pitää siis ottaa niistä kaikki irti ja suojella niitä pahoja luonnonvoimia (eli noppia) vastaan.
Suhde on täysin eri kuin itselleni tutummassa tarinavetoisessa roolipelissä. Vaikka siinäkin kohtalo on arvaamaton (koska toiset pelaajat ja pelinjohtaja ja nopat) ja ikäviä, yllättäviä asioita voi tapahtua, viime kädessä on hyvin epätodennäköistä että hahmoni kuolisi yllättäen. Itse tarinankaari ei salli sitä. Hahmot eivät vain kuole äkillisesti ja yllättäen ennen kuin niiden tarina on valmis. Sitten kun hahmon tarinankaari on päättymässä, sitten hahmo voi kuolla, mutta se tapahtuu ikään kuin yhteisymmärryksessä pelaajien ja pelinjohtajan kanssa ja tarinoiden omaa lakia noudattaen.
D&D:n hahmoja ei suojele mikään tarinan laki. Voit laatia hahmon, jonka kotitilaa ilkeä vouti on vaatimassa itselleen verorästien vuoksi ja pelastaakseen perheensä mieron tielle joutumiselta hahmo liittyy seikkailijoiden joukkoon saadakseen osansa muinaisten hiisikuninkaiden aarteesta: ja joka sitten kuolee välittömästi kompastuessaan ansalankaan. Hahmon tarina jää kesken täysin sattumanvaraisesti ja epäoikeudenmukaisesti. Tarinan ei vain kuulu mennä niin.
Ja juuri tämä kohtalon armoilla oleminen tekee sen, että siihen omaan hahmoonsa kiintyy erilailla kuin tarinapelin hahmoonsa. Tarinapelin hahmo on mielenkiintoinen, eräänlainen tutkimuskohde. Millaiseksi tämän hahmon tarina muodostuu? Millaiseksi tämä hahmo muodostuu tarinan aikana? Onko tarina kuljettamassa hahmoa siihen suuntaan, että hän pelastaa sankarillisesti kotitilansa vai tuleeko hänestä ilkeitä vouteja vainoava lainsuojaton? Millaiseksi hahmon moraali muodostuu, jos hän epäonnistuu perheensä suojelussa?
Tarina suojelee, mutta se myös kahlitsee.
Ja luultavasti juuri tämän tarinan lain vuoksi (jonka olemassaoloa me alitajuisesti ainakin ennakoimme) joku George R.R. Martin onnistuu shokeeraamaan lukijoitaan tai television katsojia "Tulen ja jään laulussa" kerta toisensa jälkeen.
Kun "Valtaistuinpeli" alkaa me tutustumme Ned Starkiin, oikeamieliseen ja rehtiin mieheen, ilmiselvään sankariin. Me uskomme että tarinan lain mukaisesti seuraamme nyt tarinaa, jossa hyvät Starkin Nedin johdolla pelastavat valtakunnan pahoilta Lannistereilta.
Ja sitten Ned mestataan. Ja kirjassa vieläpä hyvin koruttomasti: luku ei edes lopu siihen kun Ned potkaisee tyhjää. Kertoja vain kuvailee lakonisesti, miten päättömän Nedin jalat nykivät tyhjää ja sitten tarina jatkuu hyvän tovin Arya Starkin vaiheiden kuvauksella.
Lukija miettii että "mitä helvettiä minä äsken oikein luin!?!" Koska tarinan laki sanoo, että tarinoissa ei käy noin.
Sitten kuvaan astuu Robb Stark. Hän nostaa kapinalipun ja Pohjoisen lordit huutavat hänet kuninkaakseen. Lukija huokaisee: hän tuntee tämän tarinan ja sen lait. Poika kostaa isänsä kuoleman. Ja sitten tulee Red Wedding: Robb ja kaikki hänen ystävänsä tapetaan. Ei missään kunniakkaassa traagisessa taistelussa, vaan heidät salamurhataan.
Ja lukija miettii: "mitä HELVETTIÄ minä äsken oikein luin!?" Koska Robb ei saavuta yhtään mitään mitä hänen olisi pitänyt tarinan lain mukaan saavuttaa. Hänen vihollisensa ovat vahvempia kuin ikinä, hänen ruumiinsa häväistään, Pohjoisen valtakunta murenee olemattomiin ja Robb a.k.a. Nuori susi tullaan muistamaan miehenä, joka voitti kaikki taistelunsa mutta hävisi sodan.
Tarina ei vain mene niin.
Ja esimerkkejä on muitakin, joissa Martin onnistuu yllättämään lukijansa ihan vain sillä, että hän tietoisesti rikkoo tarinanlakia. Tyrion ja Tywin Lannister eivät teekään sovintoa, vaikka Tyrion on ansiokkaasti pitänyt Lannisterin suvun puolta; Oberyn Martell ei pysty kostamaan sisarensa kuolemaa; Jaime Lannister, tuo nilkkien nilkki ensimmäisen kirjan perusteella, onkin Westerosin suurin väärinymmärretty sankari; itse Tywin kuolee ollessaan paskalla.
Martin on luultavasti pelannut roolipelejä.
