Afrikan tähti

Kun olin lapsi, "Afrikan tähti" oli pelien aatelia. Se oli jännittävä, koukuttava, mielenkiintoinen. Jos innostuttiin pelaamaan Afrikan tähteä, niin ei sitä pelattu kerran, vaan useaankin otteeseen. Se oli myös sosiaalisesti jännittävä peli, koska joskus joku saattoi kimpaantua ja lähteä ovet ryskyen ja itkien pois pelipöydästä, jos jännitys oli noussut sietämättömäksi ja sitten oli saatu juoda tappion katkeraa kalkkia. Tai rosvo vei kaikki rahat. Voi sitä riemua, kun kiekon alta paljastui punainen rubiini tai  vihreä smaragdi! Oli suorastaan sääli, jos joku löysi nopeasti itse Tähden, koska se tarkoitti, että peli oli päättymässä. Sitä paitsi mielestäni Tähti oli ruma... Rubiini oli paljon kauniimpi.

Pelasin nyt kavereiden kanssa erän tätä lautapelien kuningasta. Ja pikkaisenko oli loiste karissut! Peli oli tylsä, hidasta taapertamista. Kiekkojen kääntely ei ollut jännittävää, rubiinin saaminen ei ollut siistiä, rosvokin nostatti vain olankohautuksia. Sitä saattoi vain toivoa, että joku löytäisi sen hitsin Tähden nopeasti jotta peli loppuisi pian. Ei pelattu toista kertaa.

Vähän itse asiassa haikeakin fiilis. Vähän samanlainen olo, kun pelaan HeroQuest-lautapeliä. Penskana olisin ollut onnessani, jos olisin siihen peliin päässyt. Nyt... noh on siitä hetken hupia, mutta vain lyhyen hetken.

Olen vanha, toivottoman vanha ja taika on kuollut.

Nintendo

Mietin tässä pelin jälkeen, että onko D&D miten paljon loppujen lopuksi roolipelaamista? Ei ehkä ainakaan siten mitä itse pidän roolipelaamisena. Minulle roolipelaaminen on hyvin draamakeskeistä ja hahmovetoista. Sen anti on pelattuna pitkälti kiinni pelaajista ja heidän hahmoina tekemistään valinnoista.

D&D taas tuntuu haastevetoisena muistuttavan enemmän Nintendon 8-bittisiä tasohyppelypelejä. Onhan näissäkin se hahmo, mutta hahmo on loppujen lopuksi aika ohut silaus. Pääpointti on siinä, miten hyvin pelaajan hoksottimet pelaavat. Hahmot tekevät yhteistyötä, koska se vain on viisasta tehdä niin, ei pohtia sitä, että tulisivatko kirkon uskollinen ritari ja pakanallinen velho oikeasti toimeen. Tieto aiemmilta kampanjoilta välittyy pelaajien kautta hahmoille, koska pointtina ei ole se, miten hyvin cleric-hahmoni onnistuu pumppaamaan tietoa paikallisen kirkon kappalaiselta, vaan se, että saamme luolaston ryöstettyä.

Onhan se viihdyttävää, hauskaa, mutta henkilökohtainen "taiteellinen arvostukseni" putoaa kyllä draamapelien puoleen.