On mielenkiintoista, että osa nykyfantasian suuret nimet J.R.R. Tolkien ja C.S. Lewis olivat molemmat 1.maailmansodan veteraaneja. Molemmat kokivat Ranskan rintaman asemasotavaiheen puuduttavuuden ja hirvittävät miestappiot: Tolkienin ystävät kaatuivat yhtä lukuun ottamatta kaikki; Lewis haavoittui vakavasti ja hänet jätettiin taistelukentälle, koska hänen uskottiin kuolleen. Ja molemmat taisivat sotakokemuksiaan käydä läpi kirjallisuudessaan.
Mutta kumpikaan ei pystynyt tekemään sitä realismin kautta. He kirjoittivat fantasiaa. Tolkien oli nähnyt sankaruuden ja yksilöllisyyden kuolevan "konesodassa". Ja koneellista virkamiesmäistä pahuutta hänen kirjassaan esittävät Sauron ja Saruman sekä sormusaaveet. Paha on byrokraattista: ei sitä kukaan ehkä halua henkilökohtaisesti, mutta säännöt ovat sääntöjä.
Oliko fantasia heille keino etäännyttää itsensä liian tuskallisesta menneisyydestä? Vai keino tuoda esiin tuskallisia asioita, mutta hieman verhotummin? Ei lyödä vereslihalle, koska kipushokki estää tajuamasta sen mistä tässä on kyse. Ja se on paljon tärkeämpää kuin veren, hien ja kyyneleiden näkeminen.
Mutta voiko asioiden "fantastisoiminen" itse asiassa toimia sitä vastaan? Mielestäni voi, vaikka sen etuna onkin tehdä asioista helpommin käsiteltäviä. Mutta toisaalta asioiden muuttaminen fantasiaksi tekee niistä ehkä helpommin käsiteltäviä, mutta samalla myös pinnallisempia.
Esimerkiksi X-Men-elokuvien mutantit ovat viittaus homoseksuaaleihin, mutta sanoisin, että elokuvat voi kyllä katsoa niinkin että tätä viittausta homoseksuaalien vainoihin ei vain ota huomioon. Tuntuu kurjalta, kun mutanttiteiniä sorsitaan, mutta ei niin kurjalta, että vetäisin yhtäläisyysmerkit homoseksuaalisen identiteetin kanssa painiskelevien nuorten ongelmiin.
Haasteena se, että asioiden käsittely "niiden oikeilla nimillä"/tiskirättirealismi roolipelipöydässä edellyttää luottamusta. Peliporukan pitää toimia ja olla turvallinen, jotta siihen uskaltaa tuoda esiin kipukohtia, jotka todella ovat kipukohtia. Eli fantasioimisellakin on arvokas paikkansa. "Tiskirättirealismi" voi johtaa nihilistiseen tarinankerrontaan, josta jo Mika Waltari aikoinaan varoitteli kirjassaan Aiotko kirjalijaksi. Ei asiat aina ole niin vakavia: eikä asioiden viihteellisyydessäkään ole mitään pahaa. Joskus pieni todellisuuspako on juuri se mitä lääkäri määrää.
Mutta kumpikaan ei pystynyt tekemään sitä realismin kautta. He kirjoittivat fantasiaa. Tolkien oli nähnyt sankaruuden ja yksilöllisyyden kuolevan "konesodassa". Ja koneellista virkamiesmäistä pahuutta hänen kirjassaan esittävät Sauron ja Saruman sekä sormusaaveet. Paha on byrokraattista: ei sitä kukaan ehkä halua henkilökohtaisesti, mutta säännöt ovat sääntöjä.
Oliko fantasia heille keino etäännyttää itsensä liian tuskallisesta menneisyydestä? Vai keino tuoda esiin tuskallisia asioita, mutta hieman verhotummin? Ei lyödä vereslihalle, koska kipushokki estää tajuamasta sen mistä tässä on kyse. Ja se on paljon tärkeämpää kuin veren, hien ja kyyneleiden näkeminen.
Mutta voiko asioiden "fantastisoiminen" itse asiassa toimia sitä vastaan? Mielestäni voi, vaikka sen etuna onkin tehdä asioista helpommin käsiteltäviä. Mutta toisaalta asioiden muuttaminen fantasiaksi tekee niistä ehkä helpommin käsiteltäviä, mutta samalla myös pinnallisempia.
Esimerkiksi X-Men-elokuvien mutantit ovat viittaus homoseksuaaleihin, mutta sanoisin, että elokuvat voi kyllä katsoa niinkin että tätä viittausta homoseksuaalien vainoihin ei vain ota huomioon. Tuntuu kurjalta, kun mutanttiteiniä sorsitaan, mutta ei niin kurjalta, että vetäisin yhtäläisyysmerkit homoseksuaalisen identiteetin kanssa painiskelevien nuorten ongelmiin.
Haasteena se, että asioiden käsittely "niiden oikeilla nimillä"/tiskirättirealismi roolipelipöydässä edellyttää luottamusta. Peliporukan pitää toimia ja olla turvallinen, jotta siihen uskaltaa tuoda esiin kipukohtia, jotka todella ovat kipukohtia. Eli fantasioimisellakin on arvokas paikkansa. "Tiskirättirealismi" voi johtaa nihilistiseen tarinankerrontaan, josta jo Mika Waltari aikoinaan varoitteli kirjassaan Aiotko kirjalijaksi. Ei asiat aina ole niin vakavia: eikä asioiden viihteellisyydessäkään ole mitään pahaa. Joskus pieni todellisuuspako on juuri se mitä lääkäri määrää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti