Viime aikoina olemme pelanneet Ropeconin skenaariokisan tuotoksia. Pelien on tarkoitus olla lyhyitä, 45 minuuttia-60 minuuttia ja tämän vuotisissa skenaarioissa aiheena tuli ymmärtääkseni olla matka.
Sisunautit on komedia Marsin valloituksesta, jonne Suomi-poika lähettää parhaat voimansa: häkäpönttöavaruusalusta kipparoi neljä suomalaisen poliitikon kloonia. Pelissä tulisi kaiketi tavoitella surrealismin tuntua, mutta me emme sitä erityisesti PJ-vetoisena lähteneet tavoittelemaan: peli jo itsessään muokkasi tarinan komediaksi.
Tietynlainen poliittinen kommentaari hahmoissa lienee näkyvissä: neljä kapteeni ovat Kekkonen, Väyrynen, Räsänen ja Kanerva, kaikki satiirisesti kuvattuina. Ainuttakaan vasemmiston tai vihreiden edustajaa ei ole valittu S.S. Mannerheimille Marsia valloittamaan?
Peli oli hauska: aikarajat (kello käy ja kun se soi, kohtaus tulee ratkaisuun) toivat peliin kaoottista komediaa, varsinkin ihan viimeisessä vaiheessa, kun kapteeni Väyrysen ohjaama jalasmökkialus lähestyi Marsin pintaa ja emoaluksella jäljelle jääneet kapteenit yrittivät päästä yksimielisyyteen siitä, kuka astuisi ensimmäisenä Marsin pinnalle (Väyrynen se lopulta oli, vaikka pelin tuoksinnassa Kekkonen ehdittiinkin kuristaa tajuttomaksi puutarhaletkulla).
Faijan BMW. Joukko vanhoja koulukaveruksia tapaa pitkästä aikaa, mutta ovatko he yhä ystäviä?
Kun alkaa itse olla iällä, jolloin ei ole enää kohta "nuori aikuinen" niin on huomannut, että elämässä ystävyyssuhteita vain on katkeillut. Ei dramaattisesti, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Siksipä tällainen "kerran vielä, pojat!"-haikeusfiilistely puri hyvin.
Pelasimme peliä vähän eri tavalla kuin miksi se on ilmeisesti kirjoitettu. Valttikortteja käytettiin hahmonluontikonseptina. Pelikaverit onnistuivat hyvin, minä en niinkään. Sain tunnuslauseekseni "Tämän minä osaan", jonka varaan hahmokonsepti olisi pitänyt rakentaa. En osannut, joten jätin huomioimatta. Sen sijaan toinen konsepti "inhoa hahmoa, joka puhuu ensimmäisenä, haluat kostaa menneen vääryyden" onnistui ihan kohtalaisesti. Kehitin hahmon, joka kantoi kaunaa kaverilleen jostain vuosien takaisesta parisuhdesotkusta. Tätä epäonnistumista hahmoni sitten piti kaikkina elämänsä epäonnistumisten syynä. Mutta päätyi kuitenkin lopulta tukemaan "vihollistaan".
Yritin jonkinlaista kommentaaria: ikäviä asioita tapahtuu, mutta viime kädessä on oma päätöksesi että takerrutko niihin ja annat niiden määrittää elämäsi.
Peli päättyi kuitenkin haikean valoisiin tunnelmiin: se on saavutus meidän porukalta, joka on taipuvainen nihilistisiin pelisaavutuksiin.
Sisunautit on komedia Marsin valloituksesta, jonne Suomi-poika lähettää parhaat voimansa: häkäpönttöavaruusalusta kipparoi neljä suomalaisen poliitikon kloonia. Pelissä tulisi kaiketi tavoitella surrealismin tuntua, mutta me emme sitä erityisesti PJ-vetoisena lähteneet tavoittelemaan: peli jo itsessään muokkasi tarinan komediaksi.
Tietynlainen poliittinen kommentaari hahmoissa lienee näkyvissä: neljä kapteeni ovat Kekkonen, Väyrynen, Räsänen ja Kanerva, kaikki satiirisesti kuvattuina. Ainuttakaan vasemmiston tai vihreiden edustajaa ei ole valittu S.S. Mannerheimille Marsia valloittamaan?
Peli oli hauska: aikarajat (kello käy ja kun se soi, kohtaus tulee ratkaisuun) toivat peliin kaoottista komediaa, varsinkin ihan viimeisessä vaiheessa, kun kapteeni Väyrysen ohjaama jalasmökkialus lähestyi Marsin pintaa ja emoaluksella jäljelle jääneet kapteenit yrittivät päästä yksimielisyyteen siitä, kuka astuisi ensimmäisenä Marsin pinnalle (Väyrynen se lopulta oli, vaikka pelin tuoksinnassa Kekkonen ehdittiinkin kuristaa tajuttomaksi puutarhaletkulla).
Faijan BMW. Joukko vanhoja koulukaveruksia tapaa pitkästä aikaa, mutta ovatko he yhä ystäviä?
Kun alkaa itse olla iällä, jolloin ei ole enää kohta "nuori aikuinen" niin on huomannut, että elämässä ystävyyssuhteita vain on katkeillut. Ei dramaattisesti, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Siksipä tällainen "kerran vielä, pojat!"-haikeusfiilistely puri hyvin.
Pelasimme peliä vähän eri tavalla kuin miksi se on ilmeisesti kirjoitettu. Valttikortteja käytettiin hahmonluontikonseptina. Pelikaverit onnistuivat hyvin, minä en niinkään. Sain tunnuslauseekseni "Tämän minä osaan", jonka varaan hahmokonsepti olisi pitänyt rakentaa. En osannut, joten jätin huomioimatta. Sen sijaan toinen konsepti "inhoa hahmoa, joka puhuu ensimmäisenä, haluat kostaa menneen vääryyden" onnistui ihan kohtalaisesti. Kehitin hahmon, joka kantoi kaunaa kaverilleen jostain vuosien takaisesta parisuhdesotkusta. Tätä epäonnistumista hahmoni sitten piti kaikkina elämänsä epäonnistumisten syynä. Mutta päätyi kuitenkin lopulta tukemaan "vihollistaan".
Yritin jonkinlaista kommentaaria: ikäviä asioita tapahtuu, mutta viime kädessä on oma päätöksesi että takerrutko niihin ja annat niiden määrittää elämäsi.
Peli päättyi kuitenkin haikean valoisiin tunnelmiin: se on saavutus meidän porukalta, joka on taipuvainen nihilistisiin pelisaavutuksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti