Ropecon-pelien läpikäyminen jatkui:
Haaksirikkoutuneet
Joukko tuomittuja rikollisia on matkalla karkotuspaikkaan, kun heidän laivansa/aluksensa haaksirikkoutuu, ja he päätyvät rannalle "jonnekin".
Pelasimme pelin "rautalankamallina" eli jätimme pois aika paljon itse skenaarioon suunniteltua kamaa (kaupankäyntisäännöt, stressi, hahmojen erikoisvoimat jne.) Mutta sanoisin, että siitä ei ollut haittaa pelikokemukselle. Hahmonluonti oli hauskaa, koska hahmot tehtiin satunnaisia ominaisuusarvoja yhdistelemällä: minun hahmostani tuli murhaaja, jonka motivaationa oli perinteet, heikkoutena pelkuruus ja ammattina maanviljelys. Niin syntyi Hans, maanviljelijä, joka todella oli syyllinen tekemäänsä rikokseen, mutta kenties syyntakeeton (?) Hans itse ainakin uskoi mahdollisuuksiinsa ja maailman hyvyyteen: "missä tällä rannalla on valitustuomioistuin?"
Kun minä ja myös toinen pelaaja teimme hahmoistamme siis vähän jälkeenjääneitä, niin tarinassa päädyttiin kuvaamaan jonkinlaista pseudokeskiaika-natsi-Saksaa, jossa "epäkelvot" yksilöt oli lähetetty pois tieltä rotupuhtauden nimissä. Näin ollen tarinan teemaksi nousivat sivuhahmot: nuo "kunnon ihmiset", jotka ummistivat silmänsä vääryydeltä ja viranomaisten julmuudelta.
Hyvä peli, jonka yhtenä plussana se, että peli on "uudelleenpelattavissa". Eli pienelle peliporukan vaihtamisella edessä voisi olla hyvinkin erilainen pelikokemus.
D.O.G.E
Ketunmetsästäjä metsästyskoirineen päätyy salaperäisen albiinoketun jäljille... Sadunomaisessa oikeudenistunnossa koirien on päätettävä kuka päätyy tuomiolle: kettu vai menneisyyden rikosten kanssa painiva metsästäjä.
Idea oli hauska: kaikki pelaajat pelaavat englantilaisen ketunmetsästäjän metsästyskoiria. Jokainen valitsi oman koiransa, jolla oli tiettyjä ominaisuuksia. Sitten kerroimme jotain faktoja isännästämme. Ja oikeastaan sitten peli vähän "jurskahti". Minusta se eteni hitaasti ja pelissä piti vaihtaa näkökulmia jatkuvasti: välillä olit pelaaja luomassa hahmoasi ja sivuhahmoa, sitten eläydyit "koiraasi", sitten kerrottiinkin kohtauksia metsästäjän menneisyydestä; sitten oltiin taas koirina tuomitsemassa metsästäjää...
Meillä saattoi myös vaikuttaa "rautalankamalli", jossa ei varsinaisesti ollut pelinjohtajaa, koska peliporukka oli turhan pieni. Joka tapauksessa oikeudenistunto oli aika "neuvostoliittomainen". Tuomio oli jo annettu ja nyt piti vain päättää, että keneen se kohdistuisi. Oli hyvin vaikea kuvitella, että tuomio olisi kohdistunut kettuun, joka ei ollut oikeastaan tehnyt mitään. Tosin luihu se oli (tarinassa ketun kuvaillaan polttelevan tupakkaa ja vakuuttavan viattomuuttaan - kuka niin muka tekee, paitsi syyllinen?) Kuitenkin pelkkä niljakkuus ei vielä johtanut kuolemantuomioon ja niin metsästäjä, joka oli tehnyt kamalia asioita, tapettiin.
Loppu olisi ollut mielekkäämpi, jos kuolemantuomiota ei olisi ollut pakko antaa. Nyt jonkun oli pakko kuolla. Tai sitten emme osanneet eläytyä tarpeeksi: teimme päätöksemme pikemminkin pelaajina kuin hahmoina.
Toisaalta kuolemantuomion langettaminen ja täytäntöönpano myös rikkoi hahmot: oman isännän kimppuun käyminen tuhosi koirien psyykkeet ja niin peli sai surullisen päätöksen.
Tämä oli selkeä kertapeli, sillä peli tuskin johtaisi erilaisessakaan peliseurassa kovin erilaiseen kokemukseen. Paras anti oli metsästäjän menneisyyden kuvailu ja tarinan kertominen sitä kautta. Huonoin/heikoin puoli oli näkökulmien jatkuva vaihtuminen ja tietynlainen "ratakiskoisuus": peli meni mihin meni ja siinä mentiin mukana ja vikistiin sitten jälkikäteen.
(ja tällaista besserwisseriä harmitti tietyt "asiavirheet": harva syö ketunlihaa, sillä se on ilmeisesti pahaa. Ja koiralauman koostumus oli outo: labradorinnoutajat, spanielit, setterit ja bretonit eivät ole kettukoiria, joten niillä ei voi metsästää kettua. Onnistuin kuitenkin pitämään nillittämiseni omana tietonani, mutta kyllä se vähän häiritsi)
Haaksirikkoutuneet
Joukko tuomittuja rikollisia on matkalla karkotuspaikkaan, kun heidän laivansa/aluksensa haaksirikkoutuu, ja he päätyvät rannalle "jonnekin".
Pelasimme pelin "rautalankamallina" eli jätimme pois aika paljon itse skenaarioon suunniteltua kamaa (kaupankäyntisäännöt, stressi, hahmojen erikoisvoimat jne.) Mutta sanoisin, että siitä ei ollut haittaa pelikokemukselle. Hahmonluonti oli hauskaa, koska hahmot tehtiin satunnaisia ominaisuusarvoja yhdistelemällä: minun hahmostani tuli murhaaja, jonka motivaationa oli perinteet, heikkoutena pelkuruus ja ammattina maanviljelys. Niin syntyi Hans, maanviljelijä, joka todella oli syyllinen tekemäänsä rikokseen, mutta kenties syyntakeeton (?) Hans itse ainakin uskoi mahdollisuuksiinsa ja maailman hyvyyteen: "missä tällä rannalla on valitustuomioistuin?"
Kun minä ja myös toinen pelaaja teimme hahmoistamme siis vähän jälkeenjääneitä, niin tarinassa päädyttiin kuvaamaan jonkinlaista pseudokeskiaika-natsi-Saksaa, jossa "epäkelvot" yksilöt oli lähetetty pois tieltä rotupuhtauden nimissä. Näin ollen tarinan teemaksi nousivat sivuhahmot: nuo "kunnon ihmiset", jotka ummistivat silmänsä vääryydeltä ja viranomaisten julmuudelta.
Hyvä peli, jonka yhtenä plussana se, että peli on "uudelleenpelattavissa". Eli pienelle peliporukan vaihtamisella edessä voisi olla hyvinkin erilainen pelikokemus.
D.O.G.E
Ketunmetsästäjä metsästyskoirineen päätyy salaperäisen albiinoketun jäljille... Sadunomaisessa oikeudenistunnossa koirien on päätettävä kuka päätyy tuomiolle: kettu vai menneisyyden rikosten kanssa painiva metsästäjä.
Idea oli hauska: kaikki pelaajat pelaavat englantilaisen ketunmetsästäjän metsästyskoiria. Jokainen valitsi oman koiransa, jolla oli tiettyjä ominaisuuksia. Sitten kerroimme jotain faktoja isännästämme. Ja oikeastaan sitten peli vähän "jurskahti". Minusta se eteni hitaasti ja pelissä piti vaihtaa näkökulmia jatkuvasti: välillä olit pelaaja luomassa hahmoasi ja sivuhahmoa, sitten eläydyit "koiraasi", sitten kerrottiinkin kohtauksia metsästäjän menneisyydestä; sitten oltiin taas koirina tuomitsemassa metsästäjää...
Meillä saattoi myös vaikuttaa "rautalankamalli", jossa ei varsinaisesti ollut pelinjohtajaa, koska peliporukka oli turhan pieni. Joka tapauksessa oikeudenistunto oli aika "neuvostoliittomainen". Tuomio oli jo annettu ja nyt piti vain päättää, että keneen se kohdistuisi. Oli hyvin vaikea kuvitella, että tuomio olisi kohdistunut kettuun, joka ei ollut oikeastaan tehnyt mitään. Tosin luihu se oli (tarinassa ketun kuvaillaan polttelevan tupakkaa ja vakuuttavan viattomuuttaan - kuka niin muka tekee, paitsi syyllinen?) Kuitenkin pelkkä niljakkuus ei vielä johtanut kuolemantuomioon ja niin metsästäjä, joka oli tehnyt kamalia asioita, tapettiin.
Loppu olisi ollut mielekkäämpi, jos kuolemantuomiota ei olisi ollut pakko antaa. Nyt jonkun oli pakko kuolla. Tai sitten emme osanneet eläytyä tarpeeksi: teimme päätöksemme pikemminkin pelaajina kuin hahmoina.
Toisaalta kuolemantuomion langettaminen ja täytäntöönpano myös rikkoi hahmot: oman isännän kimppuun käyminen tuhosi koirien psyykkeet ja niin peli sai surullisen päätöksen.
Tämä oli selkeä kertapeli, sillä peli tuskin johtaisi erilaisessakaan peliseurassa kovin erilaiseen kokemukseen. Paras anti oli metsästäjän menneisyyden kuvailu ja tarinan kertominen sitä kautta. Huonoin/heikoin puoli oli näkökulmien jatkuva vaihtuminen ja tietynlainen "ratakiskoisuus": peli meni mihin meni ja siinä mentiin mukana ja vikistiin sitten jälkikäteen.
(ja tällaista besserwisseriä harmitti tietyt "asiavirheet": harva syö ketunlihaa, sillä se on ilmeisesti pahaa. Ja koiralauman koostumus oli outo: labradorinnoutajat, spanielit, setterit ja bretonit eivät ole kettukoiria, joten niillä ei voi metsästää kettua. Onnistuin kuitenkin pitämään nillittämiseni omana tietonani, mutta kyllä se vähän häiritsi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti