Viime aikoina olen törmännyt ajatukseen, että pelaan melko lailla samoja hahmoja. Olen joko "nörtti" tai "mulkku". Ja oikeastaan kaikki hahmoni hakevat paikkaansa suhteessa valtaan. Joko he hakevat sitä, yrittävät pitää vallasta kiinni tai yrittävät pysyä siitä erossa. Yleensä hahmoni myös päätyvät tuhoutumaan.
Tuntuu, että en osaa pelata muunlaisia hahmoja. Nuo hahmot vain syntyvät luonnostaan. Pitkälti se johtuu siitä, että minä en yleisesti ottaen juuri suunnittele hahmojani etukäteen. Ne syntyvät siinä hetkessä ja pelitapahtumat vaikuttavat niihin paljon. Saatan miettiä mielenkiintoisia käänteitä (Vampire-kampanja oli tästä esimerkki) mutta en koe kovin pitkällistä ahdistusta, jos en saa jotain ajatustani tuotua pelissä esiin. Hahmolla ei yleensä ole mitään "sisäistä elämää", vaan kaikki on vain tarinankerrontaa. En siis osaa immersiota oikeastaan lainkaan. Minä pidän enemmän sen tutkailemisesta millainen tarina tästä pelikerrasta on kuoriutumassa. Tästä improvisaatioluontoisesta hahmon luomisesta johtuen hahmoni kaiketi sitten pyrkivät päätymään samankaltaisiksi.
Joko se johtuu siitä, että valtapelit vain ajatuksena kiehtovat minua. Ehkä olen pohjimmiltani "nörtti, joka haluaisi olla mulkku" ja niinpä päädyn peleissä joko A) pelaamaan itseäni tai B) itseäni, jota ei valvo superego.
Tai sitten olen vain törmännyt luovuuden rajoihini. En vain yksinkertaisesti osaa. Olen löytänyt rajani. Tuon rajan yli en kerta kaikkiaan pääse, koska minulla ei vain ole sitä "jotakin", joka erottaa ihan kohtalaisen roolipelaajan hyvästä roolipelaajasta ja edellämainitut loistavasta. Ehkä minä en vain kerta kaikkiaan tule koskaan päätymään huippuroolipelaajaksi.
Eikä se välttämättä olisi edes niin kamalaa. Omien rajojen ja rajallisuuden tunnustaminen. Haaste ehkä, mutta jos se kosahtaa, niin enköhän senkin tosiasian kanssa selviä. Olen sitten vain "nörtti mulkku" pienin variaatioin.
Tuntuu, että en osaa pelata muunlaisia hahmoja. Nuo hahmot vain syntyvät luonnostaan. Pitkälti se johtuu siitä, että minä en yleisesti ottaen juuri suunnittele hahmojani etukäteen. Ne syntyvät siinä hetkessä ja pelitapahtumat vaikuttavat niihin paljon. Saatan miettiä mielenkiintoisia käänteitä (Vampire-kampanja oli tästä esimerkki) mutta en koe kovin pitkällistä ahdistusta, jos en saa jotain ajatustani tuotua pelissä esiin. Hahmolla ei yleensä ole mitään "sisäistä elämää", vaan kaikki on vain tarinankerrontaa. En siis osaa immersiota oikeastaan lainkaan. Minä pidän enemmän sen tutkailemisesta millainen tarina tästä pelikerrasta on kuoriutumassa. Tästä improvisaatioluontoisesta hahmon luomisesta johtuen hahmoni kaiketi sitten pyrkivät päätymään samankaltaisiksi.
Joko se johtuu siitä, että valtapelit vain ajatuksena kiehtovat minua. Ehkä olen pohjimmiltani "nörtti, joka haluaisi olla mulkku" ja niinpä päädyn peleissä joko A) pelaamaan itseäni tai B) itseäni, jota ei valvo superego.
Tai sitten olen vain törmännyt luovuuden rajoihini. En vain yksinkertaisesti osaa. Olen löytänyt rajani. Tuon rajan yli en kerta kaikkiaan pääse, koska minulla ei vain ole sitä "jotakin", joka erottaa ihan kohtalaisen roolipelaajan hyvästä roolipelaajasta ja edellämainitut loistavasta. Ehkä minä en vain kerta kaikkiaan tule koskaan päätymään huippuroolipelaajaksi.
Eikä se välttämättä olisi edes niin kamalaa. Omien rajojen ja rajallisuuden tunnustaminen. Haaste ehkä, mutta jos se kosahtaa, niin enköhän senkin tosiasian kanssa selviä. Olen sitten vain "nörtti mulkku" pienin variaatioin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti