Kun olin penska, kaverillani oli HeroQuest-lautapeli. Luulin vuosien ajan, että juuri senkaltaiset lautapelit olivat roolipelaamista. HeroQuestia olisin halunnut pelatakin, mutta kaveri ei lämmennyt ajatuksella. Sain siis ainoastaan käpistellä laatikkoa ja lueskella sääntövihkosta.
Teini-ikäisenä oli toisella kaverilla Space Crusades-peli. Sitä peliä pelattiin pitkään ja antaumuksella, ja siitä syntyi aikoinaan myös eräänlaista fanfictionia. Sitäkin luulin roolipelaamiseksi.
Ensimmäinen oikea roolipelini oli n. kaksi vuotta sitten pelattu Pyöreän pöydän ritarit- muunnelma. Hahmoni nimi oli Peters. Ei mikään kovin kummoinen hahmo, ranskalainen rauhanturvaaja (nimen keksin Kyösti Pietiläisen kirjoista). Pelitarina ei luultavasti myöskään ollut mitään tajunnanräjäyttävää taidetta, mutta koukkuun tuli kuitenkin jäätyä (ja peliseura hyväksyi joukkoonsa). Sen jälkeen on tullut pelattua monenlaisia pelejä. Pidempinä kampanjoina ainakin seuraavia: Noitahovi, Inspectres, Parhaaseen katseluaikaan, Kätyrin osa, Paranoia, Vampire: The Masquarade.
Porukka, johon kuulun, oli aiemmin ehtinyt kokeilla myös Dungeos&Dragonsia eli tuttavallisemmin D&D:tä. Itse en ollut mukana kun D&D oli kehissä, joten itseltä tämä klassikko on jäänyt pelaamatta kunnes sitten viime viikolla tähänkin peliin päästiin kiinni vähän uudella pelaajaporukalla. Olen nyt siinä hauskassa tilanteessa, että minulla vaikuttaisi olevan kaksi peliporukkaa. Toinen pelaa hahmokeskeistä draamaa ja nyt tämä toinen haastevetoista seikkailua.
Minulla oli jonkin verran ennakkoluuloja D&D:tä kohtaan. Foorumien keskustelut taistelu-, taito- ym. systeemeistä ja nopanheitoista eivät saaneet minua haltioitumaan, vaan hämmästymään. Ja kyllästymään. Voiko tuo olla hauskaa, kyseli ennakkoluuloinen pelaaja.
Kahden pelikerran jälkeen on todettava, että on se.
Teini-ikäisenä oli toisella kaverilla Space Crusades-peli. Sitä peliä pelattiin pitkään ja antaumuksella, ja siitä syntyi aikoinaan myös eräänlaista fanfictionia. Sitäkin luulin roolipelaamiseksi.
Ensimmäinen oikea roolipelini oli n. kaksi vuotta sitten pelattu Pyöreän pöydän ritarit- muunnelma. Hahmoni nimi oli Peters. Ei mikään kovin kummoinen hahmo, ranskalainen rauhanturvaaja (nimen keksin Kyösti Pietiläisen kirjoista). Pelitarina ei luultavasti myöskään ollut mitään tajunnanräjäyttävää taidetta, mutta koukkuun tuli kuitenkin jäätyä (ja peliseura hyväksyi joukkoonsa). Sen jälkeen on tullut pelattua monenlaisia pelejä. Pidempinä kampanjoina ainakin seuraavia: Noitahovi, Inspectres, Parhaaseen katseluaikaan, Kätyrin osa, Paranoia, Vampire: The Masquarade.
Porukka, johon kuulun, oli aiemmin ehtinyt kokeilla myös Dungeos&Dragonsia eli tuttavallisemmin D&D:tä. Itse en ollut mukana kun D&D oli kehissä, joten itseltä tämä klassikko on jäänyt pelaamatta kunnes sitten viime viikolla tähänkin peliin päästiin kiinni vähän uudella pelaajaporukalla. Olen nyt siinä hauskassa tilanteessa, että minulla vaikuttaisi olevan kaksi peliporukkaa. Toinen pelaa hahmokeskeistä draamaa ja nyt tämä toinen haastevetoista seikkailua.
Minulla oli jonkin verran ennakkoluuloja D&D:tä kohtaan. Foorumien keskustelut taistelu-, taito- ym. systeemeistä ja nopanheitoista eivät saaneet minua haltioitumaan, vaan hämmästymään. Ja kyllästymään. Voiko tuo olla hauskaa, kyseli ennakkoluuloinen pelaaja.
Kahden pelikerran jälkeen on todettava, että on se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti